Jos nyt tulisit ja pyytäisit, jätä kaikki, lähde mukaani, jättäisin kaiken ja lähtisin. Tulisin kanssasi minne ikinä tahtoisit, minne tahansa minut veisit. Ja jättäisin kaiken, osan itsestäni, sen osan mitä en enää haluaisi mukaani.

Monesti olen sanonut, usein olen todennut, liian usein olen huutanut, en minä tahdo, en tahdo. En tahdo parantua, en halua olla kanssasi, en halua sinua. En koskaan. Sen osan minusta, joka haluaa, haluaa parantua, haluaa sinua, tahtoisin leikata pois. Ottaa terävän veitsen, leikata kaiken ylimääräisen minusta irti. Antaa veren valua, tuijottaa viillettyä, raadeltua vartaloani, antaa liian valua pois. Niin olisin täydellinen, androgyyni, kylmä, kaukana, liian kaukana, ylhäässä omassa pienessä maailmassani, ilman ketään muuta, palvoa täydellisyyttäni, joka on enemmän kuin kukaan, enemmän kuin mikään, enemmän kuin täydellinen. Tahdon, tahdon, haluan.

Se estää minua. Ihmisyyteni estää minua. Vetää minua heikkojen, tavallisten, keskinkertaisten, pehmeä vatsaisten joukkoon. Kuinka sitä vihaankaan. Olla sellainen kuin muut. Olla erottumatta. Olla tavallinen. Keskiverto. Seiskan ihminen.

Mutta silti, silti, jos pyytäisit lähtisin. Mihin vain. Ottaisin ihmisyyteni mukaani, jättäisin vihani ja sairaan mieleni. Lähtisin haikeasti, mutta tietäen että täytyy mennä, jos haluan enemmän, täytyy uskaltaa. Lähteä. Mietin, mietin, miten lopettaa.

Öisin se aina alkaa. Niistä unista. Ne alkavat aina yksin ollessa, ne jatkuvat ennalta määrittelemättömän aikaa, ne loppuvat kun ei enää jaksa edes nukkua. Niistä seuraa niitä unettomia öitä. Niitä öitä, jolloin maailma on painajainen josta ei voi herätä. Ne jatkuvat, tulevat yhä uudelleen ja uudelleen. 

Ne unet. Ne vain ovat, ne vain tulevat, niitä ei voi hallita, vaikka tietää lopulta sen taas olevan niitä unia. Ne herättävät, ne valvottavat. Niiden vuoksi ei uskalla, ei pysty käymään nukkumaan, koska tietää niiden olevan läsnä, niiden olevan täällä. Vaikka, vaikka niiden tietää olevan vain unta, niitä pelkää, niitä kammoksuu. Kun niitä ei ole aikaan näkynyt, tietää niiden palaavan, toisinaan helpompina, toisinaan vaikeampina, joskus raskaina, joskus avartavina.

Niissä unissa. Minä olen, minä itse olen aina keskipisteessä, kaikkien näkyvillä. Minä olen alasti, minä olen ilman vaatteita, ilman piiloa, ilman turvaa. Ja mikä pahinta - olen akvaariossa, lasisen kuvun alla. Paikka on aina julkinen. Ihmiset kulkevat ohitseni, sinäkin. Tutut, rakkaat, jäävät katsomaan. He puhuvat. Kuulen heidän äänensä selvästi, sanat ovat selkeitä. He puhuvat minusta. Kohta kohdalta he ruotivat minut, katselevat, arvostelevat. Kertovat joskus rumista jaloista, joskus tyhmyydestä, joskus kasvoista, joskus mahasta, varpaan kynsistä, mistä tahansa. Sanat koskevat, ne ovat armottomia, teräviä, kylmiä veitsiä minuun, minun ennen niin lämpimään vereeni.

Ennen niissä unissa minä huusin. He eivät ilmeisesti kuulleet. Hakkasin lasia kaksin käsin, potkin, yritin päästä pois, huutaa heille, että en minä halua kuulla, en halua nähdä heitä, olkaa hiljaa, jättäkää vihdoinkin rauhaan, antakaa minun olla. Jokaisen unen alussa yritän saada heidät lähtemään, vaikenemaan. Koskaan he eivät tee sitä. He jatkavat, heitä tulee lisää, he nauravat. Heillä on hauskaa. He vertailevat. En jaksa hakata seiniä kauaa. Annan periksi. Seison, tai jos akvaariossa on tilaa, istun halaamaan jalkojani. Piiloon, piiloon, teiltä, rakkaani. Kuuntelen kaiken mitä teillä on sanottavananne. Kun olette kaikkein innoissanne, päässeet kunnolla vauhtin, hihkutte ja tärisette naurusta - herään.

Herään vapisten, herään hikeen, herään teidän ääniinne. Valvon, odotan aikaani pois, istun pelko pieluksella, katson yötä, kuuntelen nukkuvan talon ääniä. Enää en juuri pelkää, nukkumatin se tappaa, muttei raavi enää risulla selkää. Tiedän niiden jatkuvan. Varaan öilleni tekemistä, nukun päivisin. Nukun kun joku on vahtimassa untani, vaikka ei vie se nälkää tee janosta selvää, vaan raapii risulla selkää - kun pelkää. Kun pelkää seuraavaa yötä, seuraavaa päivää, omaa sairasta mieltään, omien käsiensä voimaa, oman mielensä heikkoutta, omia ajatuksiaan, omaa maailmaansa.

Mitä sitten kun ei enää jaksa, kun ei enää pärjäile? Mitä sitten, mitä sitten? Kun pelkää?

             *** Otsikko CMX:n kappaleesta, tekstissä lainauksia Happoradion kappaleista Ikävä ihollesi ja Pelko***

Tarina viime keväältä, luultavasti maalis-huhtikuulta -06. Alun perin linja-autossa kirjoitettu haparoiva katkelma, luotu äidinkielen kurssille, joka sittemmin jäi lähes suorittamatta - eikä tämä teksti koskaan päätynyt missään muodossa arvosteltavaksi saakka. Nimetön teksti kulki vain työotsikolla, joka on revitty happoradion biisistä ''kaksi tarinaa''.  

"Liian nuori juurtumaan, liian ylpeä itkemään - vuosi kausia toisistaan"

Ei se ole niin kuin kirjoitetaan. Ei se ole niin kuin lauletaan. Ei se ole niin kuin kuvataan. Eivät tarinat kerro totuutta. Silti uskoo, tai ainakin salaa sisimmässään olevan kuin kirjoissa, lauluissa, saduissa kauniisti kerrotaan. Niissä se on sokeaa hekumaa, paloa ja intohimoa. Mikään ei sen mahtia voi uhmata, se taistelee läpi tulen ja jä

Arjessa toiveet elävät, mutta liian nopeasti, liian varhain todellisuus paljastaa kasvonsa. Säärikarvat jäävät ajamatta, bikinirajat siistimättä, meikit unohtuvat pussiinsa, kauniit sanat jäävät lausumatta ja ennen niin seksikkäät vaatteet ovat liian irvokkaita puettaviksi päälle sinua varten. Aina ei toivo, ei edes usko riitä parsimaan umpeen välillemme avautunutta kuilua, ei palauttamaan yhdessä tekemiselle sille kuuluvaa arvoa. Intohimot laimenee ja laihtuu. Minä sen huomaan, sinusta en edes tiedä. Aavistat jotain, luulen. Se leijuu yllä silloinkin kun yritetään olla kuin ennen, niin kuin kaikki muutkin. 

 Sinua minä syytän, tietysti. Minä syytän sinua, vaikka hyvin tiedän, että minusta tämä lopulta johtuu. Sinun pitäisi osata lukea ajatukseni, huomata millaista tuhoa kauniiksi tarkoitetut sanat minussa saavat aikaan. Sinun pitäisi tajuta, kuinka loukkaat kääntämällä selkäsi iltaisin, ja miten ei-nyt-huvita-olla-lähelläsi -ilme joka ainoa ilta viiltää syvältä ja kipeästi. Kuinka satutat, kun luulet että minä tiedän automaattisesti sinun välittävän. Väliinpitämättömyys herättää henkiin sairaan minäni miettimään aamuyön tunneiksi riittämättömyyttäni, säärikarvojani ja vyötärönympärystäni. Ei minusta ole ketään täyttämään. Tiedän, pian pitää lähteä.                                                                                                               

Sinä et huomaa, kuinka pakatessani tavaroitani katson sinua pitkään itkua pidätellen. Seuraan jokaista liikettäsi, painan mieleeni ihosi tuoksua, niskasi kaarta, silmiesi pilkettä ja kauniita eleitäsi. Hetken mietin millainen ilmeesi on, kun kerron kuinka tunnen. Ja ehkä ensimmäistä kertaa minä tunnen jotain sinua kohtaan, ikävöin jo nyt tuoksuasi, ilmeitäsi, eleitäsi... Et ole huomannut kuinka sinua tarvitsen, miten kiihkeästi olen halunnut sinua rakastaa, ihailla, tuntea edes jotain, jotain, että meillä olisi ollut merkitystä... Ja vihdoinkin tiedän mitä menetän. Ja tiedän etten enää palaa.       

Olen suunnitellut sanat, lauseet, kokonaisuuden. Päättänyt etten itke. Kävelemme kohti pysäkkiä, kokonaisuus mielessäni hajoaa, lauseet katoavat ja sanat juuttuvat kurkkuuni. Kasvoni hukkuvat takkisi kaulukseen, sanot että koodaillaan. En katso silmiin, en itke, en tunne mitään, en vastaa. Sanoissani ei ole järjestystä, ei harkittuja taukoja, ei tunnetta, ei persoonaa, ei niille ole kohdetta, ei niissä ole sisältöä. Ne eivät kerro, että en minä halunnut loukata. Eivät ne selitä, että yritin. 

Nyökkäät. Kyyneleeni tulevat vasta bussissa. Tunnen yhä polttavan katseesi, kun katson ikkunasta loittonevaa selkääsi ja toivon, että kulkisin vierelläsi.

Haluan juosta rantaveteen. Kuunnella musiikkia liian kovalla. Huutaa sinulle, että ole hiljaa. Hajoittaa tavaroita pesäpallomailalla. Kertoa kaiken sen, mikä ärsyttää, vinoilla ja ivata sinua. Haluaisin myös itkeä. Viha väsyttää. Eniten haluaisin kertoa hiljaa kaiken sen, mikä piinaa, mikä syö minua, mitä en pääse pakoon. Olla kerrankin rehellinen ja antaa tulla sen mitä en koskaan uskalla sanoa; tule lähelle, ota syliin, pidä tiukasti, suojele maailmalta, vahdi untani yksi yö, yksi kokonainen pitkä yö, niin että saisin kerrankin nukutuksi. Milloin viimeksi olen nukkunut kokonaisen yön heräämättä niihin tunteisiin, jotka eivät anna rauhaa, milloin viimeksi olen nukahtanut illalla tyynesti pelkäämättä? Milloin viimeksi oli yö, jolloin en ajatellut liikaa, jolloin en herännyt hikisiä käsiäni ravistellen, sydän hakaten, säikkyen olematonta? Haluaisin kertoa tämän sinulle, ottaa kädestä ja pyrkiä lähelle, edes hetkeksi, sanoa että tarvitsen sinua, myöntää että ehkä minusta ei sittenkään ole maailmaa yksin kohtamaan.

Mutta enhän minä voi.

Kauneus on katsojan silmässä -sanotaan. Onko todella näin? En täysin allekirjoita vanhaa sanontaa. Uskon toki, että ihmisten kauneusihanteet ja -käsitteet vaihtelevat, mutta täysin riippuvaisia kokijasta ne eivät ole. Ainakin nuorten keskuudessa erilaiset aukrtoriteetit antavat viitekehyksensä sille mitä pidetään hurmaavana. Suuri painoarvo annetaan erilaisten julkkisten mielipiteille. Onko julkisuudenhenkilöiden vastuulla jos nuoriso ihannoi esimerkiksi sairaalloista laihuutta? Antavatko muotimaailman nimet muotin johon jokaisen on mahduttava?

Tämä on lähinnä nuorten ongelma. Mieli tekisi lisätä että nuorten naisten, mutta alkaa näyttää siltä, että myös miehiin kohdistuvat ulkonäköpaineet lisääntyvät. Ehkä miehistyvät pojat kokevat ilmiön kohta tyttöjäkin raskaammin, onhan kyse jokseenkin uudesta suuntauksesta. Kaikkien kliseiden mukaisesti aikuistuvat teinit etsivät itseään, omaa identiteettiään. Harva nuori tietää mitä tahtoo ja muiden miellyttäminen, porukkaan kuuluminen sekä hyväksytyksi tuleminen ovat erittäin olennaisia asioita, jotta nuori voisi hyväksyä itsensä. Kaikki asiat peilataan muihin ja ulkonäkö on suhteellisen helppo muuttuja, jolla pelata. Mikään ei ole kamalampaa nuorelle kuin ajatus siitä ettei hän kelpaa, riitä, ole tarpeeksi. Muilta haetaan nimen omaan hyväksyntää.

Kuka päättää sitten ketkä hyväksytään ja miten osa luokitellaan huonommiksi? Ulkonäkö on helppo kohde - sitä ei saa piiloon ja siitä on harvinaisen helppo piikitellä. Kaikki eivät joudu koulu- tai muun kiusaamisen kohteeksi, mutta itseään kiduttaa useampi kuin uskalletaan arvatakaan. Se ei näy päälle päin, ei lue otsassa eikä päättötodistuksessa, mutta se lasketaan valottuissa öinä, viillellyissä ranteissa ja syömättä jätetyissä kilokaloreissa. Kuka on päättänyt miten se tavoiteltu kauneus määritellään? Kellä on tällainen valta? Kuten jo arvaatkin - se on nuorilla itsellään. He sen luovat, mutta esikuvat kertovat millaiset ihmiset saavat ihailua ja palvontaa osakseen. Ja tätähän haluavat sekä lapset että aikuiset, menestystä ja tunteen että heidät hyväksytään. Nykyisinhän ei tarvitse kuin olla kaunis, jotta pääsee lehtien kansiin ja lavoille esiintymään. Kauniita ja rohkeita, nuoria ja levottomia ihaillaan. Sinällään kehä on mielenkiintoinen, nuoret itse päättävät ketä ihailevat, mutta ihailunkohteet määrittävät mitä nuorten tulee tavoitella. Onko se sitten julkisuuksien vastuulla, että nuoret voivat huonosti? Osittain, mutta ei koskaan kokonaan. Kuten jo mainitsin, itse päätetään mitä ihaillaan, mutta toisaalta jos julkkis sanoo, että on kaunista olla hieman pyöreä ja pehmeä, mutta itse edustaa luukasa-lookia niin sanat ovat turhia - ulkonäkö määrää.

On naurettavaa  minulta tilittää vain mediasta. Paljon riippuu kodista ja itsetunnosta. Usein erilaiset syömishäiriöt ja muut pahasta olosta kertovat ilmiöt ovat hallinnan hakemista. Kun muu maailma sortuu, niin pidetään yllä jotakin, johon voi itse vaikuttaa.