Öisin se aina alkaa. Niistä unista. Ne alkavat aina yksin ollessa, ne jatkuvat ennalta määrittelemättömän aikaa, ne loppuvat kun ei enää jaksa edes nukkua. Niistä seuraa niitä unettomia öitä. Niitä öitä, jolloin maailma on painajainen josta ei voi herätä. Ne jatkuvat, tulevat yhä uudelleen ja uudelleen. 

Ne unet. Ne vain ovat, ne vain tulevat, niitä ei voi hallita, vaikka tietää lopulta sen taas olevan niitä unia. Ne herättävät, ne valvottavat. Niiden vuoksi ei uskalla, ei pysty käymään nukkumaan, koska tietää niiden olevan läsnä, niiden olevan täällä. Vaikka, vaikka niiden tietää olevan vain unta, niitä pelkää, niitä kammoksuu. Kun niitä ei ole aikaan näkynyt, tietää niiden palaavan, toisinaan helpompina, toisinaan vaikeampina, joskus raskaina, joskus avartavina.

Niissä unissa. Minä olen, minä itse olen aina keskipisteessä, kaikkien näkyvillä. Minä olen alasti, minä olen ilman vaatteita, ilman piiloa, ilman turvaa. Ja mikä pahinta - olen akvaariossa, lasisen kuvun alla. Paikka on aina julkinen. Ihmiset kulkevat ohitseni, sinäkin. Tutut, rakkaat, jäävät katsomaan. He puhuvat. Kuulen heidän äänensä selvästi, sanat ovat selkeitä. He puhuvat minusta. Kohta kohdalta he ruotivat minut, katselevat, arvostelevat. Kertovat joskus rumista jaloista, joskus tyhmyydestä, joskus kasvoista, joskus mahasta, varpaan kynsistä, mistä tahansa. Sanat koskevat, ne ovat armottomia, teräviä, kylmiä veitsiä minuun, minun ennen niin lämpimään vereeni.

Ennen niissä unissa minä huusin. He eivät ilmeisesti kuulleet. Hakkasin lasia kaksin käsin, potkin, yritin päästä pois, huutaa heille, että en minä halua kuulla, en halua nähdä heitä, olkaa hiljaa, jättäkää vihdoinkin rauhaan, antakaa minun olla. Jokaisen unen alussa yritän saada heidät lähtemään, vaikenemaan. Koskaan he eivät tee sitä. He jatkavat, heitä tulee lisää, he nauravat. Heillä on hauskaa. He vertailevat. En jaksa hakata seiniä kauaa. Annan periksi. Seison, tai jos akvaariossa on tilaa, istun halaamaan jalkojani. Piiloon, piiloon, teiltä, rakkaani. Kuuntelen kaiken mitä teillä on sanottavananne. Kun olette kaikkein innoissanne, päässeet kunnolla vauhtin, hihkutte ja tärisette naurusta - herään.

Herään vapisten, herään hikeen, herään teidän ääniinne. Valvon, odotan aikaani pois, istun pelko pieluksella, katson yötä, kuuntelen nukkuvan talon ääniä. Enää en juuri pelkää, nukkumatin se tappaa, muttei raavi enää risulla selkää. Tiedän niiden jatkuvan. Varaan öilleni tekemistä, nukun päivisin. Nukun kun joku on vahtimassa untani, vaikka ei vie se nälkää tee janosta selvää, vaan raapii risulla selkää - kun pelkää. Kun pelkää seuraavaa yötä, seuraavaa päivää, omaa sairasta mieltään, omien käsiensä voimaa, oman mielensä heikkoutta, omia ajatuksiaan, omaa maailmaansa.

Mitä sitten kun ei enää jaksa, kun ei enää pärjäile? Mitä sitten, mitä sitten? Kun pelkää?

             *** Otsikko CMX:n kappaleesta, tekstissä lainauksia Happoradion kappaleista Ikävä ihollesi ja Pelko***