Tarina viime keväältä, luultavasti maalis-huhtikuulta -06. Alun perin linja-autossa kirjoitettu haparoiva katkelma, luotu äidinkielen kurssille, joka sittemmin jäi lähes suorittamatta - eikä tämä teksti koskaan päätynyt missään muodossa arvosteltavaksi saakka. Nimetön teksti kulki vain työotsikolla, joka on revitty happoradion biisistä ''kaksi tarinaa''.  

"Liian nuori juurtumaan, liian ylpeä itkemään - vuosi kausia toisistaan"

Ei se ole niin kuin kirjoitetaan. Ei se ole niin kuin lauletaan. Ei se ole niin kuin kuvataan. Eivät tarinat kerro totuutta. Silti uskoo, tai ainakin salaa sisimmässään olevan kuin kirjoissa, lauluissa, saduissa kauniisti kerrotaan. Niissä se on sokeaa hekumaa, paloa ja intohimoa. Mikään ei sen mahtia voi uhmata, se taistelee läpi tulen ja jä

Arjessa toiveet elävät, mutta liian nopeasti, liian varhain todellisuus paljastaa kasvonsa. Säärikarvat jäävät ajamatta, bikinirajat siistimättä, meikit unohtuvat pussiinsa, kauniit sanat jäävät lausumatta ja ennen niin seksikkäät vaatteet ovat liian irvokkaita puettaviksi päälle sinua varten. Aina ei toivo, ei edes usko riitä parsimaan umpeen välillemme avautunutta kuilua, ei palauttamaan yhdessä tekemiselle sille kuuluvaa arvoa. Intohimot laimenee ja laihtuu. Minä sen huomaan, sinusta en edes tiedä. Aavistat jotain, luulen. Se leijuu yllä silloinkin kun yritetään olla kuin ennen, niin kuin kaikki muutkin. 

 Sinua minä syytän, tietysti. Minä syytän sinua, vaikka hyvin tiedän, että minusta tämä lopulta johtuu. Sinun pitäisi osata lukea ajatukseni, huomata millaista tuhoa kauniiksi tarkoitetut sanat minussa saavat aikaan. Sinun pitäisi tajuta, kuinka loukkaat kääntämällä selkäsi iltaisin, ja miten ei-nyt-huvita-olla-lähelläsi -ilme joka ainoa ilta viiltää syvältä ja kipeästi. Kuinka satutat, kun luulet että minä tiedän automaattisesti sinun välittävän. Väliinpitämättömyys herättää henkiin sairaan minäni miettimään aamuyön tunneiksi riittämättömyyttäni, säärikarvojani ja vyötärönympärystäni. Ei minusta ole ketään täyttämään. Tiedän, pian pitää lähteä.                                                                                                               

Sinä et huomaa, kuinka pakatessani tavaroitani katson sinua pitkään itkua pidätellen. Seuraan jokaista liikettäsi, painan mieleeni ihosi tuoksua, niskasi kaarta, silmiesi pilkettä ja kauniita eleitäsi. Hetken mietin millainen ilmeesi on, kun kerron kuinka tunnen. Ja ehkä ensimmäistä kertaa minä tunnen jotain sinua kohtaan, ikävöin jo nyt tuoksuasi, ilmeitäsi, eleitäsi... Et ole huomannut kuinka sinua tarvitsen, miten kiihkeästi olen halunnut sinua rakastaa, ihailla, tuntea edes jotain, jotain, että meillä olisi ollut merkitystä... Ja vihdoinkin tiedän mitä menetän. Ja tiedän etten enää palaa.       

Olen suunnitellut sanat, lauseet, kokonaisuuden. Päättänyt etten itke. Kävelemme kohti pysäkkiä, kokonaisuus mielessäni hajoaa, lauseet katoavat ja sanat juuttuvat kurkkuuni. Kasvoni hukkuvat takkisi kaulukseen, sanot että koodaillaan. En katso silmiin, en itke, en tunne mitään, en vastaa. Sanoissani ei ole järjestystä, ei harkittuja taukoja, ei tunnetta, ei persoonaa, ei niille ole kohdetta, ei niissä ole sisältöä. Ne eivät kerro, että en minä halunnut loukata. Eivät ne selitä, että yritin. 

Nyökkäät. Kyyneleeni tulevat vasta bussissa. Tunnen yhä polttavan katseesi, kun katson ikkunasta loittonevaa selkääsi ja toivon, että kulkisin vierelläsi.