Jos nyt tulisit ja pyytäisit, jätä kaikki, lähde mukaani, jättäisin kaiken ja lähtisin. Tulisin kanssasi minne ikinä tahtoisit, minne tahansa minut veisit. Ja jättäisin kaiken, osan itsestäni, sen osan mitä en enää haluaisi mukaani.

Monesti olen sanonut, usein olen todennut, liian usein olen huutanut, en minä tahdo, en tahdo. En tahdo parantua, en halua olla kanssasi, en halua sinua. En koskaan. Sen osan minusta, joka haluaa, haluaa parantua, haluaa sinua, tahtoisin leikata pois. Ottaa terävän veitsen, leikata kaiken ylimääräisen minusta irti. Antaa veren valua, tuijottaa viillettyä, raadeltua vartaloani, antaa liian valua pois. Niin olisin täydellinen, androgyyni, kylmä, kaukana, liian kaukana, ylhäässä omassa pienessä maailmassani, ilman ketään muuta, palvoa täydellisyyttäni, joka on enemmän kuin kukaan, enemmän kuin mikään, enemmän kuin täydellinen. Tahdon, tahdon, haluan.

Se estää minua. Ihmisyyteni estää minua. Vetää minua heikkojen, tavallisten, keskinkertaisten, pehmeä vatsaisten joukkoon. Kuinka sitä vihaankaan. Olla sellainen kuin muut. Olla erottumatta. Olla tavallinen. Keskiverto. Seiskan ihminen.

Mutta silti, silti, jos pyytäisit lähtisin. Mihin vain. Ottaisin ihmisyyteni mukaani, jättäisin vihani ja sairaan mieleni. Lähtisin haikeasti, mutta tietäen että täytyy mennä, jos haluan enemmän, täytyy uskaltaa. Lähteä. Mietin, mietin, miten lopettaa.