Kauneimpia ovat aamut. Hiljaa kasteen alta heräilevä luonto houkuttelee elämään kanssaan. Halu elää nousee jostain syvältä sisältäni, se kaipaa vain pientä houkuttelua. On päiviä, jolloin halu on kadoksissa ja maailmaa pakenen, karkuun, poispois täältä, kauas, sinne mihin eivät pahat henget yllä. Näitä päiviä on liikaa, liian usein. Silloin ei elämä voita, kiemurtelen olemassa oloni tuskassa, enkä osaa helpottaa itseni, saatikaan muiden, olemista lainkaan. Silloin tahdon vain pois.

Parempina päivinä tahdon tuntea. Kylmää, kuumaa, viileää, tulista, hyväilevää, viiltävää, kipua, kosketusta, karvasta, makeaa, hapanta, imelää... Mitä tahansa, kunhan se tuntuu joltakin. Niinä hetkinä etenkin kipu on kaunista, nautinnollista. Se kertoo, että minä elän. Itse tuotettuna se kertoo, että minä hallitsen. Haluan hallintaa. Haluan tietää mitä tapahtuu, vaikka muutosta rakastakin. Hallitsemisen haluni hallitsee kohta minua. Vangitsevaa? Kyllä. Omituista? Ehkä, sinusta. Jos tarkemmin mietit, pystytkö ehkä ymmärtämään minua?